Laite imee sisäänsä ulkoilmaa, ottaa siitä lämmön talteen ja puhaltaa ilman takaisin ulos. Lämpö siirtyy seinän läpi putkia pitkin sisäyksikköön.
Lämpöeristetyissä putkissa kulkee luontoystävällistä kylmäainetta, johon lämpö on sitoutunut. (Kylmäaineen tyyppi on yleensä R-410A; vanhemmissa laitteissa R-407C, R-290 tai R-22, mutta näistä ollaan luopumassa mm. ympäristösyistä.)
Kaikkien valmistajien ulkoyksiköt ovat samannäköisiä, valkoisia, miehen kannettavia arkkuja. Jos ulkoyksikkö joudutaan sijoittamaan näkyvälle paikalle, sitä saatetaan pitää esteettisenä haittana.
Höyrystimeen tiivistyy vettä. Kostealla säällä, kuten syksyisin, sitä kertyy paljonkin. Kylmällä vesi jäätyy, ja laitteeseen kasaantuvaa jäätä joutuu ehkä sulattelemaan.
Nykyiset ulkoyksiköt ovat hyvin hiljaisia. Niiden tuottama ääni häviää ympäristön äänten sekaan. Kun ulkoyksikön kiinnityksessä käytetään oikean mallisia vaimenninkumeja, äänen kantautuminen sisätiloihin estetään.
Energiatalouden kannalta ulkoyksikön sijoituksella ei ole paljoakaan merkitystä. Ulkoilman lämpötila on talvisin lähes sama niin talon pohjois- kuin eteläpuolellakin. Mutta parasta olisi sijoittaa ulkoyksikkö suojaiseen paikkaan, missä tuulet ja tuiskut eivät riepottele, ja kesäaikana ulkoyksikön olisi hyvä olla varjossa.
Yleensä ulkoyksikkö kiinnitetään talon seinään konsolikannakkeilla. Asennuskorkeus on n. 50 … 100 cm.